Vastoinkäymisiä ja rimakammoa
Sm-kisojen aattoiltana sain soiton äidiltäni. Hän kertoi isäni joutuneen sairaalaan ja uutiset eivät olleet hyviä. Isälläni oli syöpä, mutta vielä ei tiedetty missä. Yhdessä äitini ja siskoni kanssa teimme päätöksen, että jäisin kisoihin- isäni olisi hyvissä käsissä sairaalassa, eikä minua tarvittu viikonlopuksi kotiin.
Uutinen varjosti koko viikonloppua. Ajatukset ailahtelivat sinne tänne ja vaikka kuinka yritin keskittyä kisoihin, olivat ajatukseni kuitenkin rakkaan isän luona. Kisat eivät myöskään menneet kovin hyvin, mutta siitä en voi pelkästään uutista isäni sairastumisesta syyttää, vaan taustalla oli muitakin osatekijöitä. Kevät ei ollut mennyt osaltamme enää alkukauteen verrattuna hyvin ja samanlaisia aukkoja tekemisessä näkyi niin joukkue- kuin yksilöradallakin. Näitä puimme yhdessä Teemun kanssa kauden aloitustreeneissä ja nyt on aika jatkaa eteenpäin.
Koko kesäloman elelimme käytännössä sairaalan ja kodin välillä. Veimme isälle herkkuja, joista hän piti, pidimme hänelle seuraa, jutustelimme ihan arkisista asioista sekä nauroimme paljon. Välillä näytin hänelle pätkiä Kyranin ja Kassun treeneistä ja hän jaksoi niitä ihastella. Eniten olen onnellinen, että pystyin näyttämään hänelle Sm-kisojen kisasuoritusvideot, ja vaikka ne eivät olleet täydellisiä, huomasin isäni olevan meistä ylpeä saavutettuamme suuren unelmamme.
Samalla pidin myös taukoa treeneistä ja kisaamisesta Kyranin osalta. Tauko teki Kyranille hyvää. Hoidatin sen Mari Hyytiäisellä kuntoon kun pitkän kisaviikonlopun jälkeen oli yllättävän paljon jumeja ja sen jälkeen Kyran sai nauttia oleskelusta ja lenkkeilystä. Samaan aikaan minä ehdin pohtimaan uuden kauden suunnitelmia ja tavotteita.
Kisakausi startattiin heinäkuun lopulla. Ehdimme saada hyvää otetta kisaamisesta ja harjoiteltua kisatilanteissa kontakteja. Ensimmäisessä kisassa odotetusti tuli melkoisesti kontaktien loikkaamisia, mutta jo seuraavissa kisoissa kriteereistä pitäminen palkittiin paljon paremmilla suorituksilla. Vaikka muuten arkielämä oli rankkaa jaksoin hyvin treenata ja kisatakin.
Elokuun loppupuolella isäni kuoli. Hän taisteli sitkeästi keuhkosyöpää vastaan, mutta joutui antamaan periksi ja häviämään taistelun. Ajattelin, että olin jo valmiiksi valmistautunut henkisesti asiaan, mutta kuinka väärässä olinkaan... Elämä pyörähti ympäri ihan täysin. Millään ei ollut enää merkitystä. Kaikki tuntui ihan erilaiselta. Jopa hyvinkin arkiset asiat olivat yhtäkkiä täysin erilaisia.
Olin viikon poissa töistä. Olin niin henkisesti kuin fyysisestikin aivan poikki. Keskiviikkona ja perjantaina kuitenkin kirjaimellisesti raahasin itseni treeneihin. Oli pakko päästä pois kotoa ja saatava hetkeksi muuta ajateltavaa. Valmennusryhmän treeneihin saapuessani, siinä oven edessä seisoessani jouduin vetämään pari kertaa henkeä ennen kuin astuin sisään. Niin moneen otteeseen olen siitä ovesta kävellyt, mutta jotenkin treenaaminenkin tuntui ajatuksena rankalle. Kävi mielessä kääntyä vielä ja lähteä kotiin- en sitä tehnyt vaan astuin sisään ja hyvä niin: Treenaaminen ihanien ihmisten ympyröimänä on auttanut minua ja tuonut taas otetta arkeen.
Kaikki koirien kanssa puuhaaminen on antanut minulle taas voimaa arkeen. Treenaamiseen sain nopeasti otteen eikä se tuntunut enää ensimmäisten treenien jälkeen pahalle tai rankalle. Mutta sitten se kisaaminen.... Se onkin ihan eri juttu.
Avasin edellisten viikkojen aikana moneen otteeseen kisakalenterin. Avasin sivut täysin tottumuksesta. Huomasin kuitenkin aina vaan tuijottavani kaikkia niitä kisoja, päivämääriä sekä viimeisiä ilmoittautumisia. Tuijotin niitä aina hetken, jonka jälkeen suljin sivut ilmoittautumatta. Kisaaminen oli saanut aivan täysin erilaisen merkityksen. Niillä ei ollut nimittäin enää mitään merkitystä.
Minä joka olin ennen nauttinut kisaamisesta en yhtäkkiä halunnutkaan enää kisata. Ajatus kisaamisesta ei tuntunut hyvälle, enkä edes saanut sitä tietynlaista kipinää ajatuksesta ilmoittaa Kyrania kisaamaan. Minulla oli jonkinlainen rimakammo taas aloittaa kisaaminen. Päätin antaa itselleni aikaa- aikaa surra, aikaa tottua uuteen tilanteeseen.
Minulla on ihanien koirieni lisäksi ihania ystäviä ympärilläni, jotka ovat auttanee minua enemmän kuin voin sanoilla kuvata. Ei ole sellaista hetkeä, jolloin en ole voinut tai saanut puhua asioista ääneen ja itkeä. Olen aina saanut tarvittaessa halauksen ihan ilman pyytämistäkin. Kaikkien näiden asioiden turvin olen tähän asti selvinnyt. Suru on aivan valtava edelleen ja varsinkin hiljaisina hetkinä se nousee kaikkein vahvimmin pintaan. Aurinko nousee kuitenkin joka päivä edelleen ja elämä jatkuu vaikkakin vain rakkaan isän muisto mielessä.
Olen myös ilmoittautunut ensimmäisiin kisoihin taas. Rakas ystäväni, idolini ja valmentajani Niinu rohkaisi minua ilmoittautumaan hänen kanssaan sunnuntaina Vantaan kisoihin. Nyt on tullut kisakirje ja lähtölistat. En osaa sanoa, miltä minusta tuntuu mennä kisaamaan. En osaa edes ennakoida millaista on astua kisaradalle näiden viikkojen jälkeen. Tiedän kuitenkin, että isäni olisi halunnut elämän jatkuvan myös kaiken jälkeen. Hän haluaisi, että pääsen tästä ramppikuumeesta taas ohi ja jatkan niistä hyvistä kisasuorituksista, joihin jäimme ennen tätä.