Muutosten aika
Kyranin viimeisimmät kisat Ojangon koirahallissa olivat minun muistikuvissani hirvittävät. Niin suurta lähtöongelmaa meillä ei ole ollut pitkään aikaan. Koiraa ahdisti ja minua siinä yhtä paljon tai vielä enemmän. Eipä siinä, kyllä me ensimmäisellä radalla tehtiin hieno nollarata, mutta kaksi muuta rataa olivat kuin helvetistä. Pelkkää selviytymistä alusta loppuun. Tiesin, ettei Kyran tulisi pysymään lähdössä, toisella radalla oli jo huonompi kuin ekalla radalla ja vikalla se jo sitten varastikin ihan törkeästi.
Olin silloin pettynyt eniten itseeni. Pettynyt siihen, etten tähän mennessä ole saanut koiralleni toimivia lähtöjä. En, vaikka kuvittelin olevani koiralleni selkeä ja tekeväni oikeita asioita. Pettynyt siihen tunteeseen, ettei meillä mene kausi niin hyvin kuin haluaisin ja suurimpana syynä siihen on tämä meidän iänikuinen lähtökysymys. Koira, joka on megaupea radalla ja tekee kanssani niin hienoja ratoja ja jonka mahikset olla se upea kisakoira tuhoutuu siihen, etten osaa olla sille selkeä.
Kuvittelin meidän jo kokeilleen kaikkea. Lopputulos kuitenkin ja lopulta on aina sama: hirveää taistelua koiran ja minun välillä- niin treeneissä kuin kisoissakin. Miten annoinkaan kaiken päästä tähän? Miten en aikaisemmin ymmärtänyt kuinka suuresta ongelmasta tässä on kyse. Ojangon kisojen jälkeen tiesin vain yhden asia- tämä ei voisi jatkua näin.... Jotain oli tehtävä, mutta mitä ja mistä aloittaa?
Aloitin ihan siitä, että päätin nyt pitää kisaamisesta tauon. Tiesin, ettei meillä ole mitään asiaa kisaamaan ennen kuin lähdöt sujuvat. Halusin itselleni aikaa rauhoittua ja miettiä seuraavia askeleita. Ojangon kisojen seuraavana päivänä olin hallissa treenaamassa lähtöjä. Aloin vahvistamaan istumista namipalkalla.
Onnekseni NAS-valmentajien joukosta löytyy Inka Juntheikki, jonka kanssa aloimme keskustelemaan ongelmastamme. Hän lupasi auttaa meitä mahdollisimman pian. Keskustelusta seuraavana viikkona käärimme siis hihat ja aloimme käytöksen korjaamistyön. Edistyminen tapahtuu askeleittain, mutta sitä tapahtuu.
Meillä oli onnellinen tilanne, ettei Inka tuntenut Kyrania ennestään. Hän aloitti koiran kanssa työskentelyn aivan puhtaalta pöydältä. Hän myös näki asioita, joille itse olin tullut sokeaksi tai en ehkä ollut koskaan ennen nähnytkään. Istuimme siinä NAS-hallin ruohikolla, Kyran siinä minun vieressä, ja juttelimme. Kertoessani Kyranista ja siitä mikä mättää ja siitä kuinka tiedän, että olen itse paljolti syypää siihen, että meillä on lähtöongelma, tajusin miten suuri helpotus oli sanoa se ääneen! Ei tarvinnut enää itsekseen yksin kamppailla tosiasian kanssa. Itkuhan siitä tuli.
Toisen tapaamisen aikana Inka totesi minulle siitä kuinka herkkä koira Kyran oikeastaan onkaan. Kaiken sen erilaisen käytöksen alle onkin kaiken tämän ajan piiloutunut herkkä koira, jota minä en ole ymmärtänyt. Ymmärsin silloin, että Kyran, jota kuvittelin vain erikoiseksi ja ehkä kovapäiseksi, onkin todellisuudessa ihan jotain muuta ja tarvitsee minulta enemmänkin tukea ja apuja kaikkeen olemiseensa. Tällä tiedolla olenkin päässyt sen kanssa jo harppauksia eteenpäin. Kun Kyran on vähitellen ymmärtänyt, että haluan olla sen tukena ja apuna, on sieltä vähitellen kuoriutumassa aivan mahtava, ihanaluonteinen nahkacolliepoika, joka vain on odotannut hetkeä, jolloin sitä oikeasti ymmärretään. Matkamme yhdessä on alkanut vasta nyt.
Muutamat viimeiset viikot eivät kylläkään ole olleet helppoja. Teemme asioita, joiden on tarkoitus helpottaa Kyranin ja minun yhteiseloa niin kisaradoilla, treeneissä kuin myös ihan peruselämässäkin. Olen itsekin niin tottunut tietynlaisiin kuvioihin, että elän tietynlaisessa epävarmuuden tilassa tällä hetkellä- on toivoa uudesta ja näenkin muutoksia, mutta on myös tietynlainen pelko taustalla, jos tämä ei sittenkään toimi. Uutta kohti kulkeminen on tietenkin aina epävarmaa ja tietoa ei ole, mitä siellä toisessa päässä on, mutta itse haluan uskotella itselleni, että saamme tämän toimimaan ja silloin ei enää mikään pidättele meitä!