Epäilyä ja uskoa

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen kasvanut ihmisenä ja saanut valtavasti lisää itsevarmuutta. Selviydyn arjen haasteista paremmin ja huomaan tekeväni sellaisia päätöksiä, joita en olisi koskaan uskaltanut ennen tehdä. Muutokseen olen tarvinnut ihmisiä, jotka ensinnäkin pysäyttivät minut miettimään omaa lähestymistapaani omia ajatuksiani kohtaan. Omat ajatukseni ja tuntoni olivat usein hyvinkin negatiivisia ja itseäni alentavaa.  

Ajatella, minä, se jonka pitäisi rakastaa ja kunnioittaa itseään eniten, lyttäsinkin itseni helposti ja myöskin helposti sanoin tilanteissa jo itselleni, etten tule pärjäämään.  En vaan uskonut enää itsekään itseeni. Olin täysin sokea tilanteelle ja siitä oli tullut minulle normaalia. Näin jälkeenpäin ajateltuna tilanteeni oli ollut jo vuosia katastrofaalinen.  Sisimpäni oli yhtä hauras kuin kananmunankuori. 

Minut piti täysin pysäyttää ja herätellä, että aloin itsekin ymmärtää millaiseen tilanteeseen olin itseni sysännyt. Sain elämääni ihmisiä, jotka tukivat ja kannattelivat minua matkallani takaisin itseni luokse. Välillä huudettiin, tuskastuttiin,  itkettiin,  mutta vietettiin paljon aikaa keskustellen. Matkalla on otettu askeleita eteenpäin, ja aina silloin tällöin pari taaksepäin. 

Mitä löysin?

Mitä sitten mahdoin matkallani löytää?? Lyhyesti: elämäni. Sain sellaisen elämän, jonka olen sen aina halunnut olevan. En osaa sanoa, olenko koskaan ollut näin onnellinen. Onnellinen siitä, että saan tehdä sellaista työtä, jota teen, saan harrastaa koirieni kanssa mahtavaa lajia sekä onnellinen kaikista ihmisistä, joita olen saanut matkan aikana elämääni. Onnellinen siitä, että saan olla sellainen ihminen, joka olen. Ei yhtään enempää eikä vähempää. Minun ei tarvitsekaan olla mitään muuta. Voin olla ylpeä siitä millainen olen.

Uusi minäni koetuksella

Mutta vaikka uusi minä on positiivinen ja avoin sekä itsevarma, on viime viikkoina tapahtunut muutamia asioita, jotka ovat hetkellisesti horjuttaneet taas varmuuttani. Olen kuullut väheksyviä kommentteja,  jotka liittyvät minuun ja Kyraniin.  Olen kovasti myös pahoittanut näistä kommenteista mieleni. Vain hetkellisesti onneksi kylläkin. 

Jouduin hetkeksi pysähtymään ja miettimään sekä myös hakemaan tukea ystäviltä. Pohdin, kuvittelinko meistä jotain liikaa, pohdin olemmeko kuitenkin eri tasolla kuin muut maksi3- koirakot.  Pohdin myös, että olimmeko tosiaan saaneet eri koulutusryhmiin paikkoja jollain muulla tavalla kuin osoittaen taitomme... Jälleen valitettavasti myös mietin, oliko kyseessä joidenkin mielestä väärä rotu ja väärä koko... Toki olemme Kyranin kanssa "vihreitä" lajissa ja on monia, joilla on enemmän kokemusta niin lajin harrastamisesta sekä kisaamisesta. Silti sen ei pitäisi aiheuttaa meidän väheksymistä koirakkona. Olemme kunnioituksemme ansainneet! Olemme tehneet viimeisen puolentoista vuoden aikana valtavan määrän työtä. Työtä, jonka olemme me, ei kukaan muu tehneet. Tuntimäärää en uskalla edes arvioida. Työn aikana kehittyivät minä ja Kyran. Välillä valmentajien piti jarruttaa,  jotta ohjaaja ja koira saisivat taukoa. 

Olen sitä mieltä tällä hetkellä, etten usko meistä liikoja. Pidän pään ylhäällä ja olen ylpeä siitä, mihin olemme tähän mennessä päässeet. Voin todeta itselleni,  että olemme varmasti ansainneet kaiken sen mitä olemme tähän mennessä saaneet puhtaalla työllä ja rakkaudesta lajia kohtaan.