Body and Mind

Fidarileiri nro 4 on ohi. Huh huh, olipa paketti jälleen, mutta kyllä vaan niin hurjan kivaa. Leireily vaatii kaikilta ohjaajilta ja koirilta paljon, mutta kaikki ovat 100% mukana projektissa ja vähitellen alamme olla kuin yhtä suurta perhettä. Voi sitä kaikkea tuen määrää, jonka sieltä saa niin tiimikavereilta kuin valmentajiltakin sekä tietenkin ihanalta leirikoordinaattoriltamme Jessiltä. Kaikki ovat kaikkia varten.

Esteet ovat tehty ylitettäväksi

Ajatukset ovat vain ajatuksia.... Näin saimme jälleen kuulla perjantain luento-osiolla. Tätä minun on ihan selvästi kehitettävä itsessäni. Teimme Body-Mind Bridging- harjoitteita, joista voisi kyllä olla minullekin apua silloin kun kaikki negatiiviset ajatukset yrittää rynniä positiivisuuden päälle. Tällä leirillä varsinkin fysiikkatreenien suhteen minun oma sisäinen kampittajani sai minut ainakin osittain polvilleni. Nousin, enkä antanut periksi, mutta tietyt asiat jäivät kaivertamaan sittenkin.

Fysiikkatreeniosioon kuului tällä kertaa vauhtiketteryysrata, jota lauantaina harjoiteltiin ja sunnuntaina samainen rata kellotettiin. Rataan kuului neljän esteen ylitys tasahypyillä. Koko viikonlopun ajan varsinkin nämä esteet muodostuivat henkilökohtaisiksi vihollisikseni vaikka kuinka yritin sunnuntai-aamuna vielä psyykata itseni ajattelemaan asiaa positiivisesti. Ei muuten auttanut lopulta kuitenkaan! Muuntauduin sunnuntain treeneissä täysin asennevammaiseksi, vaikkakin kyllä suoritin radan kahdesti purren hammasta yhteen.

Mikä niissä aidoissa sitten oikein oli se ongelma? En ole ketterä eikä minusta löydy ponnistusvoimaa paljon mitään. Tiesin, etten tulisi olemaan hyvä kyseisessä asiassa. Käytännössä siis tuttu täydellisyyteen kurkotteleva Marjo sai iskun kun huomasi radalla olevan jotain, jossa tiesin olevani huono. Ja tietenkin lopulta huomata, että olin ihan oikeassa... Treenien jälkeen olin itseeni hyvinkin pettynyt- ja vain näiden esteiden vuoksi.

Miksi en sitten pystynyt näkemään hyviä asioita? Radalla oli paljon muuta, johon pystyin oikein hyvin. Miksi en ollut itseeni tyytyväinen sen suhteen, että kuitenkin suoritin koko radan sisukkaasti ja tein parhaani? Jos tekee parhaansa, eikö se riitä? Pitäisi kyllä riittää.

Huimaa menoa

Agilitytreenit ovat hurjia ja onnistumisia tuli niin hurja määrä, että vieläkin hymyilyttää. Lauantaina fysiikkatreenien jälkeen pääsimme ensin Juhan agiradalle kirmailemaan. Mikä kehitys meissä onkaan tapahtunut! Huomasin itsekin ohjaavani paljon tarkemmin, vahvemmin ja Kyran kulkee niin mahtavasti mukana! Juosta sai ja fysiikkatreenien jälkeen tämä alkoi varsinkin treenien lopulla tuntua jaloissa ja näkyi pieninä ohjausvirheinä. Juha kuitenkin tsemppasi meitä loppuun asti jaksamaan ja löytämään viimeisetkin voimat juosta tietyt kohdat uudestaan.

Jennan treeneissä joutui illan lopuksi etsimään itsestään taistelijan todenteolla. Väsytti ja sattui, mutta mehän emme luovuttaneet! Lopputulos oli myöskin oikein hieno treeni, jossa teimme sellaisia leieröintejä, joita en olisi ikinä ennen tiimin aloitusta voinut kuvitella tekeväni. 

Sunnuntaina treenasimme Teemun ohjeistuksella. Radalla oli paljon rytmittämistä ja siinä onkin vielä parannettavaa. Lisäksi Teemu totesi Kyranin saaneen lähiaikoina lisää itsenäisyyttä radalle ja sitä myötä vauhtia, joka sitten taas muodostaa uudenlaisia haasteita, jotka eivät kuitenkaan ole mitenkään negatiivisia. Pitää vain aloittaa uudestaan harjoittelemaan haltuunottoja. Lisäksi Teemu teki meille häiriötreenin, joka kaivoi esiin minusta häiriöherkkyyden, jota on myöskin hyvä työstää vähitellen. Hommanhan on kuitenkin jatkuttava, vaikka katto tippuisi niskaan.

Harjoitukset jatkukoon

Pää on taas täynnä ajatuksia siitä, mitä seuraavilla viikoilla pitäisi harjoitella. Se on ainakin varma, että ensi viikolla suuntaamme harjoittelemaan spurtteja sekä esteiden hyppimistä tasahypyillä. Esteet on tehty ylitettäviksi! Lisäksi haltuunottoja on kehitettävä eteenpäin. Leiriläksyjä odotellessa.:)